Nyt täytyy myöntää, että jonkin sortin ahdistus ja masennus on päässyt niskan päälle, vaikka mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut. Olen nauttinut ihanista hellepäivistä pihalla ja puutarhasta, kunnostanut puutarhakalusteita, käynyt kävelylenkeillä ja vain ollut. Olen nauttinut yöllä pihan korituolissa viilenneestä ilmasta, aurinkokennovaloista ja hiljaisuudesta. Seuranani on ollut Lefa, joka on pihapiirissämme asuva lepakko.
Olen käynyt hyvän keskustelun TE-toimiston omavirkailijan kanssa. Sain toivomaani apua. Olen siis toivonut ulkopuolista sparraajaa/mentoria, joka auttaisi minua itseäni näkemään osaamiseni ja kykyni. Tällä tai ensi viikolla minulla on ensimmäinen kontakti omaan sparraajaan ja odotan sitä jo kovasti. Olen eilen ja tänään laittanut työhakemukset vetämään.
Siltikin nyt jokin tökkii ja lujaa. En jaksa nähdä ihmisiä tai olla muutenkaan sosiaalinen. Vietän aikaani kyllä somessa, mutta sekin lähinnä passivoi, koska kaikilla muilla on jotain hienoa meneillään ja minulla on meneillään… no, ei mitään ihmeellistä. Tiedän toki, että ihmiset laittavat someen tähtihetkiä ja suurin osa ajasta on vain arkea muillekin. Eikä arjessa ole mitään vikaa. Pahimpina aikoina, kun töissä meni lujaa, niin jopa haaveilin tiskikoneen tyhjentämisestä ja siivoamisesta, koska kaipasin normaali arkea.
En tiedä johtuuko tämä alhon fiilis siitä, että työhön liittyvä stressi ja kiire on purkautumassa. Ehkä palautuminen pitkästä jaksosta, jonka aikana tein paljon ylitöitä, on vasta nyt alkanut tämän joutilaisuuden ansiosta. Tai sitten päässäni rusikoi vanha kunnon luterilainen työmoraali, joka ei siedä velttoilua. Tai sitten kyseessä on oma huono itsetuntoni, koska minulla ei ole työtä!
Työ on kuitenkin yksi tärkeimpiä asioita ihmiselämässä. Siitä puhutaan aina ja joka paikassa. Kun näet pitkän ajan jälkeen kaverin ja kysyt ”miten menee”? Hän vastaa, ”eipä kummempia. Töissä kiire ja lomaa jo odotellassa”. Työttömänä sitä häpeää, ettei ole työtä. Pieni ajatus takaraivoissa: En ole kelvannut töihin, vaikka olen kovasti hakenut. Työttömänä sitä välttelee puhumasta työstä. En halua julistaa koko maailmalle olevani työtön. Kavereilla ja tuttavilla vilisee linkkarissa tittelit. On manageria, johtajaa ja päällikköä. Minun linkkari huutaa, että työt loppuivat juuri ja uutta ei ollutkaan tiedossa!
Vaikka nyt ahdistus ja masennus onkin vieraana, niin ei se auta, kun vaan pyrkiä eteenpäin. Ehkäpä tämä purkauskin toi jotain helpotusta. Huomenna taas yksi hakemus sisään ja toivottavasti saan sparraajaan yhteyden vielä tämän viikon aikana.
PS. Kuvassa on Saksassa sijaitsevan Kasselin kaupungin Löwenburg, joka on osa Kasselin huikeita nähtävyyksiä UNESCOn suojelemalla Wilhelmshöhen alueella. Jos liikut Kasselissa päin, voin lämpimästi suositella tuota puistoaluetta.